1920-luku ja mobiilit palvelut sienimetsässä

Muut Lapin virtuaalikoululaiset ovat opiskelleet tänään netissä, mutta minä lomailen ja valmistelen äitini 90-vuotisjuhlia. Sitä varten hain aamulla kopallisen suppilovahveroita metsästä, joka oli palanut äitini kodin ympäriltä 1933. Äitini oli silloin 12-vuotias ja kokemus lienee hänen elämänsä kauheimpia. Junan kipinästä lähtenyt metsäpalo tuhosi 1300 hehtaaria metsää 2 päivän aikana ja äitini kertoi, miten tuli lensi koko pihapiirin ja peltojen yli seuraavaan metsään. Sen ajan kokemusmaailmassa, lapsen silmin, kyse saattoi olla vain maailmanlopusta.

Koko perhe selvisi kuitenkin metsäpalosta ja tätini ansiosta myös talo jäi palamatta. Hän istui pärekatolla ja sammutti tuleen syttyviä paikkoja. Nyt vaeltelin palon jälkeen istutetuissa metsissä ja nautin sienirunsauden poimimisesta. Suppilovahverot toki tunnistin, mutta paljon sieniä jäi myös arvailujen varaan. Mietin siinä sitten, että olisipa ollut nyt kirja tai netti mukana, niin piankos olisin ne sienet sieltä hakenut ja tunnistanut. Edellisellä sieniretkellä olin jo käyttänyt karttaohjelmaa hyödykseni, miksen siis käyttäisi myös ladattuja kirjoja tai valmiita tietokantojakin? Ja saisikohan niitä käyttönsä ilmaiseksi kirjaston kautta? Vai viekö voiton joku muu palvelu?

Kun äitini syntyi 1921 oli Suomi vasta itsenäistynyt ja siinä nuoressa maassa ahersi eräs sisukas nuori nainen luoden omalta osaltaan maahan yleisten kirjastojen verkoston. Helle Kannila kirjoitti jo 1920-luvulla siitä, miten kirjasto- ja etenkin asiakaspalvelu olisi parasta järjestää yleisissä kirjastoissa. Ne tekstit ovat osittain yhä ajankohtaisia ja kun niitä peilaa sen ajan muuhun maailmaan, suorastaa radikaaleja. Suosittelen näitä kirjoja yhä opiksi ja opetukseksi meille nykyisille kirjastolaisille.