Mies metsähän menevi - Taika taskussa turvana

Paikallislehden etusivulla törmäsin tänään vanhoihin työkavereihin, jotka esittelivät uusinta työvälinettään. Metsähallituksen metsurit näppäilivät älypuhelimiaan, joissa oli karttaohjelma työpalstatietoineen entisten paperisten karttojen sijaan. Nyt on helppoa todeta, että ollaan oikealla palstalla ja rajatkin löytyvät helpommin. Päivittäin puhelimella siirretään myös työmaiden toteuttamistiedot ja palkkatiedot suoraan metsästä toimistolle. Näiden herkkujen lisäksi Taikaksi ristitty älypuhelin huolehtii miesten turvallisuudesta. Heidän on kuitattava kerran neljässä tunnissa puhelimensa hälytin, jolloin työnjohto tietää, ettei metsässä ole mitään hätää.

Jouduin itse työttömäksi 1990-luvun alussa metsätyönjohtajan töistä ja yliopistolla opin, että tieto kulkee metsässä ilman työnjohtoakin. Silloin tietoa vietiin suoraan metsäkoneisiin ja soittamalla metsurille. Nyt älypuhelimet ovat nostaneet tiedonvälityksen jälleen uudelle tasolle.

Meillä kirjastoissa on jo olemassa sovelluksia, joissa kirja voidaan paikantaa kännykällä kirjastosta. Helposti tulostettavilla tarroilla voidaan tuottaa älypuhelimilla aukaistavia linkkitietoja paikkaan kuin paikkaan. RFID-tarraan voidaan lisätä tietoa kirjoista ja kirjatkin löytyvät helpommin, niistä paikoista, joihin ne on vahingossa hyllytetty väärin. Mutta mikä olisi sellainen uusi tapa toimia, joka nostaisi meillä tiedonvälitystä uudelle tasolle tai helpottaisi työtämme?

Googletin huvikseni älypuhelimen ja tarrat ja sain tulokseksi nfc-tekniikan, jota Nokia on tuomassa älypuhelimiin. Tekniikkaa ymmärtämättömänä ajatus pelottaa, kauhistuttaa ja  ihastuttaa. Siru jolla voi maksaa, jonka avulla voidaan seurata terveydentilaamme ja jonka avulla saadaan tuotetietoja. Tekniikka on ollut olemassa jo pitkään, mutta sille ei ole aiemmin keksitty riittävästi käyttöä.

Voisiko tämä olla jotain, jota kirjastoissakin käytettäisiin jatkossa. Entäpä, jos asiakas lainaisi älypuhelimellaan kirjan suoraan hyllystä? Tietoa kirjoista sillä voitaisiin myös jakaa asiakkaan puhelimeen. Ja ainakin tämä ratkaisisi sen ainaisen ongelmamme kassalla: velat voisi näppäillä pois älypuhelimen avulla. Ensin pitäisi vain rakentaa yhteys vanhaan kunnon kirjastojärjestelmäämme.

Mutta mitä seuraavaksi? Olemmeko pian tilanteessa, jossa meidät sirutetaan koirien tapaan. Ympäristö tunnistaa meidät ja ilmoittaa onko meillä varaa ostoksiin, olemmeko lainauskiellossa tai saamassa sydänkohtausta. Samalla kaupan hyllyt vilkkuvat iloisesti niiden tuotteiden kohdalla, joita jääkaapistamme puuttuu tai joita lääkärimme on meille suositellut.

Keksimmekö silloin uusia vinkkaustapoja, joiden avulla voimme suositella mielialaan tai tietovajeeseen sopivia kirjoja tai opetusohjelmia tietokannoistamme? Voiko kirjasto sitten olla paikka, jossa toisiaan kaipaavat sirut voivat treffailla samanhenkisiä yksinäisiä siruja? Onko kirjaston tulevaisuus silloin jotain ihan muuta? Ja kuinka paljon google silloin tietää meistä ja elämästämme?